Taidan olla toivottoman peloissani. Pelkään itseäni, ihmisiä, maailmaa, byrokratiaa, toimettomuuttani, kysymyksiä, vastauksia, kieltä, yliopistoa... 

En edes käsitä, mihin voisin tarttua. Vai en uskalla käsittää? Juon itseni humalaan ja sekoilen: annan elämän valua sormieni välistä, enkä enää edes itke... Välillä hymyilen ja elämä vie eteenpäin.

Nuori ja sekaisin, eh? Surullista. Keksittyä. Tekopyhää.