Ihmettelen, kuinka voinkaan kimpaantua hassuista pikku asioista. Vaikka kykenen punnitsemaan mielessäni vihastumisen syitä ja seurauksia, tunne riehuu ainakin sisälläni kuin syysmyrsky. Ulospäin saatan näyttää tyyneltä tai nyrpeältä.

En haluaisi olla ehdoton ja väittää, että "negatiiviset" tunteet ovat aina omaa kehittömättömyyttä. Niin on kyllä kovin usein. Itse olen huomannut puhtaasti projisoivani omia pelkojani, kuten heikkouden pelkoa, muihin. Suvaitsemattomuus ja uuden pelko, ymmärtämisen venyttämisen vaikeus, ovat myös oivia alustoja kaikenlaiselle hankalalle. Ja lopulta ainakin minua pelko, viha ja kateus syövät sisältä. Minua siis. Eivät ne kohdettaan kaada. Eräs viisas intiaaniopetus on jäänyt mieleeni: ihmiseltä, josta ei pidä ja jonka kanssa ei tule toimeen voi oppia, kun kääntää katseensa itseensä.

Kuinka kummallista, ristiriitaista, on itkeä polttavia kyyneleitä yksin, mutta nostaa kivinen naamio kasvoilleen seurassa. Sellainen minä olen. Olen alkanut nähdä aivan uudella tavalla ihmiset, jotka laskevat vapaaksi tunteensa, koska ne eivät yksinkertaisesti pysy sisällä. Yritän olla kadehtimatta, kun ennen halveksin.