Kummastelin tänään, miten suuni käykään aina välillä. Samalla onnistuin miettimään, miksi en voisi osoittaa, mitä ajattelen toimimalla. Olen ylipäänsä hukkunut idealistisiin ajatuksiin, jotka saavat minut lähinnä jähmettymään. Kuuntelen ihmisiä ymmärtävä ilme kasvoillani ja koetan eläytyä. Ihan kuin minussa ei olisi yhtään verta, tai oikeammin sanottuna tulta, mikä on jollain tavalla tottakin.

Ihastuin eräässä ihmisessä hänen tapaansa olla. Hän oli omalla tavallaan herkkä, kovan kuorensa alla, sekä tunteissaan intohimoinen ja kiihkeä, mikä sai hänet syöksymään moneen asiaan pää edellä sen suuremmin pohtimatta. Siinä sivussa voisin kuvitella monen muun (tunteiden) jääneen jalkoihin. Omani ainakin jäivät.

Itse olen ainakin tunteitteni ilmaisussa vahvasti vastakohta. Saan melko usein sidottua ne syvälle ja koetan sitten järkeilemällä laannuttaa niitä. Siinä suojelee itseään, mutta paljon jää kokematta. Ja herra, johon minä ihastuin, oli oppinut aivan valtavasti säntäilystään, mutta ei kuitenkaan ollut antanut iskujen kovettaa itseään liian syvältä, eikä ollut painunut kasaan, vaan lähtee edelleen kohti uusia seikkailuja intoa täynnä.

Juuri sellaisiin ihmisiin, jos heidän välittömyytensä ja suuren itsellisyyden tarpeensa ei anna pelästyttää, kanssa saa kasvaa aivan uskomattoman paljon. Heiltä voi oppia huimasti, jos ei pelkää avautua. Minä en avautunut kokonaan, mutta se vähäkin kasvatti, ja opetti arvostamaan periaatteiden käytäntöönpanoa puhetta enemmän.