Olen käyttänyt viime aikoina paljon aikaa miettimiseen. Taas vaihteeksi. Huvittavinta minun suurissa ajatteluprojektessani on se, että ne harvoin päätyvät suuriin johtopäätöksiin, vaan saavat vain minut entistä hajanaisemmaksi, mikä ei varmastikaan ole kyllä kovin harvinaista. Ajattelu ei myöskään aina minun kohdallani ole kovin hedelmällistä; harrastan aivan liikaa epäilyä ja kyseenalaistamista, jos tarkoitukseni on elää. 

En väitä, että kyseenalaistaminen on turhaa, vaan että senkin kanssa voisi mahdollisesti löytää tasapainon. Itse olen näännyttänyt ja sairastuttanut itseni sillä ja samalla perustellut sairauden kanssa elämistä sillä, että ei sille kannata tehdä mitään, koska kaikki on suhteellista, minä näin sen vieläpä olevan samantekevää. Ah, angstinen teiniys?

Toisaalta ymmärrän ääripäähakuisuutta, koska toteutin sitä itse niin pitkään. Tosin vain negatiivisessa mielessä. Ehkä osaan suunnata siihen toistaiseksi vain negatiivista energiaa, koska olen niin täynnä sitä. Aika kertoo, onko minusta muuttumaan. Tänään katsoin iltapäivällä pitkään ulos ikkunasta, luin pääsykoekirjaa ja Siskonmakkaroita. Sitten lähdin ulos hengittämään.