Olen noin puolitoista vuorokautta pyöritellyt vastakkainasetteluja päässäni. Lähinnä vastakkainasetteluja ideana. Sitä kuinka lähellä ääripäät lopulta ovat toisiaan ja mitä kohtuus tarkoittaa. Vihaan ja rakastan kieltä (ilmeisesti vieläpä samanaikaisesti, ajan käsite! argh...) , joka on eräs vastakkainasettelujen, ja luokittelujen yleensä, havainnointitapa. Vastakkainasettelut luovat ajatteluun tietyn kentän, jota olen päässäni yrittänyt murtaa tajuamalla, että olen minä, mutta myös sinä ja, no, kaikki, kaikkeus.  Ja että täysi hallitsemattomuus on täyttä hallintaa. Minulle kaunis ajatus...

Avitin tänään isääni autoni oven korjaamisessa. Hän on se tekninen tapaus, minä katselen lähinnä kiinnostuneena hänen osaamistaan ja yritän jopa vähän oppia. Yht'äkkiä heräsin ajattelemaan, että olenpa tylsä. Olin palannut toteuttamaan samaa kaavaa, nyt toistaiseksi onnellisena tai ainakin iloisena, mutta kuvittelin ajattelevani ja edistyväni tietoisesti kohti ratkaisua. Enkö todella ollut oppinut mitään?

Muutama viikko sitten iloitsin siitä, että annoin itseni elää. Elää siinä mielessä, että koin eläväni. Kyllä, hyvin minä-muotoista, mutta koin persoonallista presenssiä ilman tarvetta selittää tai pohtia, olin. Sitten opin kokemaan( tai ainakin kuvittelin hetkellisesti tavoittaneeni ajatuksen) persoonallisten halujen vähenemisestä, niiden todellisesta tunnistamisesta. Tietenkin lienee mahdotonta erottaa niitä kokonaan itsestään, mutta en voisi kirjoittaa tätä kategorisoimatta. Minä en siihen kykene, vielä ( : Se ei tarkoita, että jokainen kategoriointi ei kuvaisi tai kertoisi jotain, mutta lopullinen tavoittaminen on hankalampaa.

Ikkunani on auki ja kuulin juuri fasaanin rääkäisyn. Kaunista... ko? Oi, en tiedä, mutta kuulin sen. En halua ajatella enää itseäni mykäksi, kuuroksi ja sokeaksi. Tosin tuon minän yli täytyy ehkä myöhemmin oppia kiipeämään...