Haen mieluummin asioille muotoa kuin olen ja elän ne. Huvittavaa, että olen edelleen näin peloissani. Enkö todella tajua, että kielen tasolla jaan vain symboleita, vaikka ne olisivat kuinka osuvia tahansa. Koreografia, jota käytökseni seuraa on pelon symboliikkaa... Asiat ovat kiinni toisissaan, sisäkkäin, päällekkäin. Ja samaan aikaan kaukana toisistaan, eivät olemassa ollenkaan.

Mietin välillä, mitä haen. Minne juoksen? Olenko onnellinen vain tyhjien symbolieni toteuttaessa niille määrättyjä kuvioita?

Miksi odotan, että talo on tyhjä ja ahdan itseni täyteen, että voin tyhjentyä? Miksi kirjoitan sen tähän? Miksi kaipaan sammuneita tähtiä? Miksi kaipaan?

Kirjoitan niin heikosti. Tuijotan hetken tekstiä, enkä ole varma, kuka sitä kirjoittaa. Näinkö valehdellaan itselle?